CF-105 Arrow

Koska uutta moottoria ei ollut saatavilla Mk 1 koneisiin käytettiin Pratt & Whitney J75 moottoreita. J75:ssä oli sama työntövoima jälkipoltolla, kuin mitä Iroquoisissa maksimityöntövoima ilman jälkipoltnta.

Orenda PS-13 Iroquois, joka oli tarkoitettu tuotantoversion Mk2 moottoriksi. Kehitys alkoi 1953 ja maksoi 90 miljoonaa dollaria, joka oli halpa. Moottoreiden ääni oli niin kova, että sanottiin ihmisen tulevan kuuroksi 100 m etäisyydetä.

Moorroreiden työntovoimaksi kuivana 8200 kg ja jälkipoltolla 11800 kg. Nämä moottorit kuluttivat valtavasti polttoainetta lennettäessä ääntä nopeammin. Koska moottorin paino ei saanut nousta, jouduttiin käyttämään harvinaisia ja kalliita metalleja kuten titaania, jota oli 30% koko moottorin painosta (2000 kg:stä). Arrow Mk3:ssa piti olla vieläkin tehokkaammat moottorit, joilla kone olisi saavuttanut 2,5 Machia.

PS-13 moottoria testattiin täydellä teholla ilman jälkipoltinta 1955 maassa ja pari vuotta myöhemmin ilmassa USA:n ilmavoimilta lainassa olevalla B-47E Stratojetilla. Testauksessa tapahtui myös onnettomuus, kun turbiini meni rikki lennossa, onneksi ei kuitenkaan tapahtunut vakavaa seuraamusta koneelle tai miehistölle.

Aikanaan Iroquois oli tehokkain lentokoneenmoottori Amerikan mantereella. Moottorissa oli hyvä teho/painosuhde ja joidenkin lähteiden mukaan se oli polttoainetaloudellinen.

Vaikka montaa eri variaatiota koettiin, ylätasoinen deltasiipi havaittiin aerodynaamisesti kaikkein tehokkaimmaksi suurten korkeuksien- ja nopeuksisen hävittäjään. Siivet olivat rungon päällä, jotta moottoreihin ja aseistukseen päästäisiin helposti muuttamaan, eikä siipiin jouduttaisi tekemään muutoksia. Suuriin deltasiipiin saatiin myös polttoainetta ja paksuihin siiventyviin laskutelineet.

Hammastus siiven etureunassa kontrolloi ilmavirtaa siiven yli ja tämä mahdollisti suuremmat kohtauskulmat ja tekivät koneesta aerodynaamiseti hyvän. Nykyäänkin käytetään koneissa samaa tekniikkaa kasvattamaan kohtauskulmaa.

Kaksimoottorirakenne oli tarkoituksella valittu Kanadan laajoja erämaita ajatellen, niin että yhden moottorin rikkouduttua pääsisi vielä takaisin tukikohtaan. Kahden hegen miehistö valittiin, koska päinvastoin kuin USAF:issa, jossa suosittiin yhden hengen miehistöä, kanadalaiset ajattelivat lentäjän työtaakan kasvavan liikaa varsinkin huonossa säässä ja yöllä.

Arrowia oli tarkoitus käyttää Kanadan kylmässä ilmastossa, mutta toisaalta suuret nopeudet kuumentavat konetta huomattavasti. Tästä syystä rungossakin käytettiin laajalti titaania. Lisäksi miehistöä ja laitteistoja suojasi jäähdytyslaite, joka pystyi tuottamaan 23 tonnia jäätä vuorokaudessa.

Koska Neuvostoliiton hyökkäys voisi olla ajankohtainen milloin tahansa prototyyppiä ei rakennettu ollenkaan. Tämän korvasivat laajat tuulitunneli ja tietokonesimulaatiot sekä suuri määrä malleja. Nämä auttoivat siihen, ettei kalliita erikseen räätälöityjä prototyyppejä tehty ja tuotantojigit tehtiin heti ensimmäisestä koneesta lähtien. Tästä johtuen ensimmäisten koneiden hinta oli korkea, mutta tämä tasoittuisi nopeasti kun tuotanso saataisiin käyntiin. Ensimmäisen koneen valmistus miestyötuntia kohden maksoi huomttavasti vähemmän kuin edellisten koneiden kohdalla.

Runko oli suhteellisen kapea ja "ampiaisvyötäröinen", johtuen siitä, että ilmanvastus oli haluttu mahdollisimman pieneksi, mitä ei heti ulospäin huomannut. Koneessa käytettiin 50-luvulla harvinaista fly-by-wire järjestelmää, jossa ohjaussignalit välitettiin sähköisesti kuten nykyisissä koneissa.

Arrowin kallis ja monimutkainen asejärjestelmä oli eräs syistä, jotka johtivat koko projektin peruuttamiseen.

Koneessa oli tarkoituksena käyttää ajan tavan mukaan ainoastaan ohjusaseistusta. Sisäinen asekuilu oli suurempi kuin B-29:ssä. Sisäisen asestuksen tarkoituksena oli pienentää ilmanvastusta. Huoltoa helpotti ylhäälle sijoitetut siivet.

Kun Kanadan kehittelemä Velvet Glove, joka oli kehitetty CF-100 varten, oli havaittu riittämättömäksi yliääni taisteluun alettiin etsimään vaihtoehtoista asesysteemiä. Alkuperäisenä ideana oli käyttää Hughes yhtiön kehittämää Falcon ohjusta, mutta RCAF halusi Avron ja USAF:in suosituksista huolimatta ottaa käyttöön monimutkaisemman, silloin US Navyn kehittelemän Sparrow II:n. Ohjuksiin oli tarkoitus tulla Kanadalainen Astra ohjausjärjestelmä, jolla saataisiin ohjus toimimaan Arrowin kanssa. Laivasto kuitenkin peruutti ohjushankkeen liian kunnianhimoisena projektina 1956. Tämän jälkeen Canadair ja Westinghouse Canada alkoivat vetää projektia. Tämä tuli kuitenkin liian kalliiksi, samoin kuin Astra tulenjohtojärjestelmä ja kummatkin lopetettiin 1958, puoli vuotta koko koneen peruuttamista ennen. Falcon ohjus, jota Avro alunperin oli suositellut, korvasi lopetetun projektin Sparrow II:n.